Meillä Somianalla eletään nyt muutosta. Sellaista joka aiheuttaa haikeutta ja surua, toisinaan itkuherkkyyttä tai ärsytyksen puuskia. Tunnen itseni ja tiedän että paha mieli väistyy ja luo jotain uutta, parempaa.
Meihin kaikkiin on kovasti vaikuttanut työ sairaalassa. Sitä jotenkin joutuu kovettamaan itseään ettei kokisi toisten surua omanaan ja kykenisi tekemään työnsä kuten ammattilaisen kuuluu. Ihminen toki pitää kohdata myös surussaan ja antaa hänelle tarvitsemaansa tukea, mutta itsensä ulkopuolistamista on hankala sulkea pois työajan ulkopuolella. Sitä ikäänkuin kadottaa itsensä helppojen tunteiden kuplaan. Ehkä juuri tämän takia tämänhetkiset muutokset ovat tuntuneet syvemmin kuin miltä ne olisivat tuntuneet vaikkapa kesällä kun vielä työskentelin sairaalassa.
Mistä sitten on kyse? Lyhyesti: Elisa jättäytyi pois Somianalta. Mutta eihän mikään asia oikeasti ole lyhyt ja yksinkertainen. Kahden työn tekeminen on myös vaikuttanut meihin kaikkiin, on todettu ettei se oikeastaan olekaan niin helppoa kun pitäisi vielä olla muutakin elämää. Myös uuden opiskelu on työlästä ja yrittäminen vaatii aikaa ja resursseja. On perhe ja omat mieleiset asiat, halu kehittää uutta. Elisan ehtymätön ideointi onkin päässyt kukoistamaan ihanassa Aarni-mallistossa. Jos nyt oikeastaan ryhtyy kaikkea laskemaan yhteen tuntuu aivan hullulta kuinka sitä on tänne saakka selvitty. Päätös on kuitenkin tehty ja kaikesta huolimatta ymmärrän miksi.
Kun mietin ihania ajatuksia yhdessä tekemisestä, ajattelen erästä lounastaukoa Showroomilla. Muistaakseni olimme keskustelleet tiukkaan sävyyn jostakin Somianan asiasta ja yhtäkkiä totesimme, että kaikkien on aika syödä (naiset ja matalat verensokerit, tiedättehän). Istuimme yhdessä pöytään, johon jokainen oli tuonut jotakin ja söimme. Vaikka ruoka onkin rakas ja tärkeä asia kaikkien meidän elämässä, jutun kohokohta ei kuitenkaan ollut se. En edes muista mille vitsailimme, mutta naurunremakkamme ainakin herätti sen verran huomiota, että viereisestä toimistosta tupsahti mies kyselemään mille nauramme. “Elämälle”, vastasimme kun todennäköisesti emme kehdanneet todellistakaan syytä kertoa.
Elämää sitä nytkin eletään, murheineen ja ihanuuksineen. Vaikka on surullista, että Elisa päätti lopettaa Somianalla, on ihanaa että me Suvin kanssa voimme jatkaa yrittämistä. Ja emme me kuitenkaan kovin kauas toisistamme pääse, sillä ystävyys säilyy.